Pieni kertaus matkasta

Tuhat vuotta sitten, kun sain valkolakin ja olin niin valmis poistumaan tästä tuppukylästä kuin nuori ihminen olla voi, päätin, että lähden Italiaan au-pairiksi. Pois piti päästä, rahaa ei ollut eikä silloinkaan kiinnostanut pakettimatkat, joten päätin, että lapsenlikaksi ja kotiapulaiseksi lähtö olisi älyttömän hyvä idea. No ei ollut. Vuoden keikka kutistui kahteen viikkoon mm. aivan jäätävän koti-ikävän takia ja monta vuotta tuntui, että vihaan koko maata enkä ikinä halua sinne takaisin. Ei pitäisi koskaan sanoa ei koskaan.

Jos kyseessä ei olisi ollut miesystävän tyttären luona vierailu, ensimmäinen ulkomaan matkani lasten kanssa ei olisi osunut Italiaan eikä varsinkaan Firenzeen, mutta olen ihan tyytyväinen, että osui.

Kuvassa Viareggion hiekkaranta. Aallokko oli niin kova, että uimaan ei pystynyt, mutta pulikointi onnistui.

Monesti kuulee ihmeteltävän mihin tarvitaan kulttuuria tai historiaa ja nyt voin vastata molempiin ihmettelyihin: kulttuuria tarvitaan, jotta ihmisen sielu ei näivety ja kuole pois. Historiaa tarvitaan kertomaan mistä me olemme tulleet ja selittämään sitä, miksi olemme tänä päivänä juuri tämänlaisessa maailmassa. Tankkasin oman sieluni äärimmilleen kulttuuria museoiden ja nähtävyyksien muodossa. Vierailin lasten kanssa Duomossa ja koko porukan voimin Uffizin galleriassa sekä Pisassa kaltevassa tornissa ja katedraalissa. 

Kuvassa Firenzen katedraali (il Duomo di Firenze). Aukiolla oli jatkuvasti paljon ihmisiä. Uffizin galleriasta otin myös kuvia, mutta niitä sai ottaa vain omaan käyttöön, joten ne jäävät kotikansioon.

Jostain syystä silmä ja sielu lepäsi erityisesti Pisassa vaikka torniin kiipeäminen olikin aika veikeä kokemus. Aina kaltevalla puolella olevat rappuset pystyi nousemaan kevyesti ja nopeasti, mutta vastapuolella olevien rappusten nouseminen oli työtä ja tuskaa. 

Nyt tulee pieni mielikuvitusleikki: kuvittele marmoriporras. Sileä ja liukas jo uutena. Kuvittele sama porras, kun sitä porrasta on kuluttanut ja kiillottanut porukka joka päivä koko ajan satojen vuosien ajan. Ja kuvittele siihen portaaseen mukava pieni kuoppa, jonka vuoksi portaan reuna viettää alaspäin. Nyt kuvittele miten se kuoppa helpottaa ylösnousua, mutta alastullessa antaa aika varmasti lähtölaukauksen persmäelle.

Eli valitse hyvät kengät, jos lähdet kiipeämään Pisan kaltevaan torniin (ja meinaat tulla sieltä pystyasennossa alaskin). Tai tee niin kuin minä eli hiimailet portaat pikku hiljaa alas yrittäen välttää juuri kuoppaan astumista.

Koko aukio oli täynnä ihmisiä, jotka ottivat somessakin pyöriviä tornin kaatamis - tai tornin tukemis -kuvia. Jos vaikka sellainen poseeraaminen olisi käynytkin mielessä, en välttämättä haluaisi kuviini ventovieraita ihmisiä ja siltähän ei voi välttyä, jos kuvaa muuta kuin aurinkoa niin suositulla nähtävyydellä. Siispä en kaatanut tornia enkä pakottanut kumpaakaan ipanoista kaatamaan sitä. 

Näkymät Pisan kaltevasta tornista olivat aika huikeat. Kuva on otettu tornin vieressä olevaan katedraaliin päin. Katedraalin takana näkyy kastekappeli. Katedraali on täynnä silmänruokaa, kullattua kattoa, upeita maalauksia, vaikka ja mitä. Kastekappeli oli hieno jo ulkoapäinkin, mutta sisällä emme käyneet.

 

 

 

 

 

Jostain satuin lukemaan ennen matkaa, miten IBS-vaivat eivät välttämättä ole moksiskaan italialaisesta ruuasta, joten heti sunnuntaina uskaltauduin testaamaan väitettä ja tuhosin ihanan pestopasta-annoksen. Ei mitään vaikutusta mihinkään. Nostin panoksia kotimatkalla jäätelöannoksen verran eikä vieläkään mitään vaikutusta mihinkään. Kuusi päivää tungin napaani pastaa, lasagnea (hiton vaikeeta löytää hyvää ravintola-lasagnea) ja varsinkin pitsaa ja jäätelöä. Normaalisti jo yksi pitsa antaa 2,5 kiloa sulateltavaa, mutta tältä lomalta palasin yhden vaivaisen lomakilon kanssa. Ehkä pitää muuttaa Italiaan, jotta voin syödä normaalisti.

Tai jos en muutakaan, voisin ainakin kieltä opiskella. Joskus ammoina aikoina nuorena ja sorjana opiskelinkin italiaa (sen katastrofireissun jälkeen), mutta tällä reissulla kaikki tuli mieleen vain espanjaksi. Todennäköisesti syy oli meneillään olevalla espanjan kurssilla, mutta sen verran harmittaa, että olen kokonaan italian unohtanut, että tiedän mihin seuraavaksi käytän valinnaisia opintopisteitäni. Minun lisäkseni matka taisi avata myös poikasen kielenkantimia. Vaikka hän puhuu ja ymmärtää hyvin englantia pelatessaan pleikalla, nyt kuulin ensimmäistä kertaa, kun hän käytti englantia "tositilanteessa". Nuori mies hoiti mallikkaasti viimeisenä iltana koko seurueen tilaukset ravintolassa. Saatoin näyttää hieman ylpeältä äidiltä.

Reissun suurin yllätys kuului keskiviikkona takapenkiltä, kun tyttäreni kysyi veljeltään mitä hänen pitäisi tehdä, jotta voisi opiskella Duolingossa englantia. Olisin pudonnut penkiltäni, jos ei auton ovi olisi ollut kiinni. Kun lapsen asenne ko. kieltä kohtaan on ollut se, että ei kiinnosta eikä halua, puhutaan todella isosta muutoksesta. Duolingo ei ilmeisesti napannut, siinä pitäisi kuulemma osata jo jonkin verran englantia, jotta sitä voi käyttää, joten vinkkejä helpommista sovelluksista otetaan vastaan. Toiseksi suurin yllätys kuului perjantaina vierestäni. Neiti kysyi kuinka hän voisi lentokoneessa itse tilata kaakaonsa. Annoin sanat ja totta tosiaan, hän hoiti tilauksensa itse. Tuo tilanne lämmittää mieltäni vieläkin.

Ps. lupa kasvojen näkymiseen kuvissa on kysytty.